Tänään olen väsynyt politiikkaan. Siihen, miltä politiikka näyttää ulkoapäin ja siihen, miten hyvääkin tarkoittavat liian usein mukautuvat politiikan epäterveeseen valtapeliin. Demokratia, sellaisena niin kuin se näyttäytyy nykyisessä järjestelmässä, on keskeneräinen, askel matkalla jotain oikeaa kohti, jossa ei ole uskallettu mennä eteenpäin, koska vaarana olisi ollut vallan riisuuntuminen niiltä, jotka ovat tottuneet pitämään sitä omissa käsissään.

Puhutaan paljon politiikan ja yhteiskunnallisen keskustelun kahtiajakautumisesta ja ääripäistymisestä.Todellisuudessahan tämä kahtiajakautuminen on lähtöisin siitä, että kun vähemmistöt ja aiemmin yhteiskunnassa heikommassa asemassa olleet alkoivat saamaan itselleen oikeuksia, ne jotka ovat aina olleet valta-asemassa säikähtivät.

Kun toinen joukko yritti kiinnittää huomiota yhteiskunnan epäkohtiin, toinen alkoi huutamaan siitä, miten kaikki muuttuu huonoon suuntaan. Tämän ryhmän näkökulmasta töitä ei enää jaeta osaamisen perusteella, jos 10 valkoisen miehen sijaan niihin pyritään valitsemaan myös naisia ja vähemmistöihin kuuluvia. Todellisuudessa tasa-arvon toteutumisessa ollaan vasta hyvin varhaisessa vaiheessa, koska rekrytoinnissa edelleen monet ryhmät syrjäytetään automaattisesti. Vähemmistöistä valikoituu ne, jotka tuovat näkyvimpää ”erilaisuutta” yritykselle, mutta joiden erilaisuus kuitenkin vaivaannuttaa toisia vähiten. Esim. vammaiset ihmiset ovat edelleen usein sivutettu ryhmä, vaikka vammaisen henkilön osaaminen olisi ensiluokkaista. Pyörätuoli, tai vaikka näkyvät tic-oireet ja autisminkirjon piirteet, aiheuttavat monissa sellaista vaivaantumista, ettei niitä haluta nähdä omassa toimistossa, ja toisaalta työympäristöä ei tehdä kaikille sopivaksi ja saavutettavaksi.

Silti, äärioikeistolaista retoriikkaa, jonka mukaan vähemmistöjen oikeudet ovat uhka perinteiselle yhteiskunnalliselle järjestykselle, on pitkään normalisoitu niin, että nyt sitä toistaa jo aivan tavalliset perheenäidit ja naapurin sedät, joilla ei ole mitään käsitystä sen juurista ja loogisista seurauksista. Puhutaan siitä, että nuoret miehet ja pojat ovat konservatiivisempia ja lähempänä äärioikeistoa, mutta ei siitä miten mediassakin ruokitaan ajatusta siitä, että esimerkiksi lisääntyvät naisten oikeudet johtaisivat vähentyviin miesten oikeuksiin. Keskitien ja suomalaisen tolkuismin illuusiossa feminismi ja antirasismi nähdään ääriajatteluna, toisena ääripäänä. Tätä ajatusta myötäilee monet sellaisetkin, jotka ei ymmärrä, että valtaan päästyään äärioikeisto lopulta kävelee heidänkin oikeuksiensa ylitse.

Vaikka populäärissä äärioikeistolaisuudessa on kyse pohjimmiltaan valkoisten miesten pelosta siitä, että he menettävät valtansa, äärioikeiston ajattelu lopulta kohdistuu kaikkiin vähemmistöihin, ensin muunvärisiin, naisiin, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin, ja lopulta vammaisiin, sairaisiin, köyhiin jne.

Samalla kun se luo yhteiskunnallista jakautumista, murentaa tasa-arvon edistymistä ja demokratiaa, äärioikesto puhuu perinteistä, perheestä ja uskonnosta. Näiden arvojen varjolla osoittava sormi kohdistetaan kuvitteellista liberaalia ”wokea” vastaan sanoen, että me luomme kuilua, kun todellisuudessa yritämme puhua siitä, miten yhtäläiset ihmisoikeudet kuuluu kaikille.

Mielipiteiden polarisoitumisen ja puolustusasemassa olemisen myötä ihmiset kuplautuvat pienempiin turvalliseksi koettuihin ryhmiin. Ryhmän sisältä on vaikea nähdä ulkopuolelle, ymmärtää siellä olevien ajattelua ja luoda siltoja. Siltojen luominen on vaikeaa, jos moni toisella puolella uhkaa omaa olemassaoloa ja oikeuksia. Silti, yhteiskunnassa valtaosa ei oikeasti ole missään ääripäässä. Valtaosa ihmisistä ei edes välitä politiikasta, vaan huolehtii ennen kaikkea omasta elämästään ja selviytymisestä. Heille politiikka näyttäytyy riitelyltä. Kun vasemmalla yritetään puhua vähemmistöistä ja näiden ongelmista, ja klikkiotsikkomedia nostaa vain näitä aiheita esiin, ihmiset kokee, että vasemmalla ei välitetä tavallisten ihmisten ongelmista. Tätä pahentaa se, että politiikassa valtaan pääsee ne, joilla on kova ääni, paljon rahaa, someseuraajia ja vetoava tyyli. Korotetaan niitä, joilla on karismaa tai jotka saa huudettua koviten tietynlaisia populaarisia tai huomiota saavia mielipiteitä. Todellisuudessa mukana on monia sellaisia ihmisiä, joiden elämänkokemus tai opittu tieto auttaa näkemään asioita monelta eri kannalta, mutta he harvoin nousevat esiin, ja usein myös väsyvät ennen kuin se olisi mahdollista. Joskus he myös ovat hiljaa, koska omassa ryhmässä voi tuntua vaikealta puhua siellä vallitsevaa valtavirtaa kyseenalaistavasti.

Tapa, jolla ihmiset nousee valtaan politiikassa ja mediassa, korottaa liian usein niitä, joilla on liian vähän kosketusta tavallisten ihmisten elämään ja todellisuuteen, joilla ei ole tarpeeksi rakkautta ja ymmärrystä. Siitä seuraa se, että ihmisistä tulee turhautuneita ja epäluottavia politiikkaa kohtaan. Siinä epäluottamuksessa ja syrjään jäämisen kokemuksessa, äärioikestoa ruokkiva kuilu ja valheet saavat tilaa kasvaa.