Eilisiltaisen A-talkin pohjalta mietin asioita, joita olen pohtinut pitkään, mutta etenkin näinä päivinä Vantaan kouluampumisen jälkeen. Pointit ei ole minkäänlaisessa tärkeysjärjestyksessä, päinvastoin kysymykset suurenevat loppua kohti, jossa päästään tietenkin jälleen politiikkaan.

Ensimmäisenä, koen, että on tärkeää, että keskustelussa nostettiin esiin se, miten äärimmäisen vahingollista lapsen psyykkeelle on kaikki se lapsille täysin sopimaton materiaali, johon he törmäävät somessa. Väkivallan ja seksin lisäksi siellä tulee vastaan paljon sellaista, mikä luo epärealistista kuvaa todellisuudesta ja on lapsen psyykkiselle kehitykselle vahingollista. Keskustelu lasten ja nuorten käyttämässä somessa on myös usein sellaista, missä näkyy sosiaalinen kypsymättömyys ja valvonnan puute. Koska tilanne on kehittynyt pikkuhiljaa ja sitä on jatkuvasti normalisoitu, liian monet aikuiset vähättelee näitä ongelmia, ehkä laiskuudesta ottaa selvää, tai oikeasta naiviudesta johtuen. Omien lasten somen käyttöä selitellään sillä, että lapset törmää ongelmalliseen sisältöön joka tapauksessa, tai että se on nykyisin normaali osa lasten elämää. Liian moni ei seuraa, missä lapset viettää somessa aikaa, tai käy läpi lapsen kanssa sitä, millaisia tunteita eri sisällöt herättää ja mistä niissä on kyse tai mikä niissä on ongelmallista.

Niin kuin lapsiasiainvaltuutettu totesi, väkivaltaisen ja aikuisille tarkoitetun seksuaalisen sisällön näkeminen ja sen kanssa yksin jääminen on kuitenkin todella vahingollista *kaikkien* lasten psyykkeelle. Kun lapsi ei saa aikuisen tukea ja näitä sisältöjä normalisoidaan, niiden herättämät luonnolliset tunteet jää käsittelemättä, ja ryhmän esimerkin mukaan niitä vähätellään ja niille kovetutaan.

Kun pelko tai ahdistus jää käsittelemättä turvallisesti, tilalle tulee kyynisyys, kovuus ja silloin kun kyse on itseen kohdistuneesta vääryydestä, usein myös viha.

Toiseksi, ja tähän liittyen, todella moni lapsi Suomessa jää liian yksin emotionaalisesti. Näin on myös niiden kohdalla, joilla on materiaalisesti asiat hyvin, iphone 15, muotivaatteet  ja kymmenen harrastusta ei korvaa vanhemman kanssa vietettyä laatuaikaa ja keskustelua. Koulussa ja päiväkodeissa yritetään, mutta parhaillakaan ammattilaisilla ei voi mitenkään riittää aika tämän aukon täyttämiseen, opsin toteuttamisen ohella isoissa ryhmissä, joissa jokainen tarvitsee yhtälailla huomiota. Ei ole realistista ulkoistaa koululle ja päiväkodille perheen vastuuta lasten emotionaalisesta kehityksestä, mutta usein tuntuu että juuri näin moni vaatii.

Tunnetaitojen kehittymättömyys näkyy kiusaamisessa, kovuudessa ja luonnollisten tunteiden vähättelyssä. Kaikki ei itse kiusaa, mutta moni jättää kertomatta aikuiselle ongelmista, myös kiusaamisesta. Niiden lasten kohdalla, joiden perheissä on muitakin haasteita, tai joilla on haasteita, joihin ei saa riittävästi tai oikeanlaista tukea, ongelmat kasaantuu.

Kolmanneksi, yhteisöllisyyden puute suomalaisessa yhteiskunnassa. Tässä maassa on äärimmäisen ja poikkeuksellisen paljon yksinäisiä ihmisiä, lapsista vanhuksiin. Erilaiset tukipalvelut, jossa ihmiset kohtaavat ammattilaisia ovat tärkeitä, mutta ne ei korvaa läheisyyttä ja yhteisön tarvetta, joka on ihmiseen sisäänrakennettu. Liiallinen individualismi ja itsekkyys johtavat siihen, että ympärillä olevia ei nähdä, ja ne joilta puuttuu luonnolliset tukiverkostot jäävät todella yksin. Valitettavasti usein on myös niin, että ammattilaiset (joiden työ on haastavaa ja jotka eivät voi antaa itsestään kaikkea jokaiselle asiakkaalle) kohtaavat ihmiset erilaisten diagnoosien kautta. Nepsylapset ja mielenterveydellisistä ongelmista kärsivät nähdään ongelman kautta, eikä heitä kohdata ihmisinä kaikkine tarpeineen. Vastuuta ei voi jättää vain ammattilaisille, on aivan jokaisen tehtävä luoda yhteisöä ja mennä oman mukavuusvyöhykkeen ulkopuolelle, nähdä ne joilta puuttuu hyvät tukiverkot, vaikka ne itsellä sattuisi olemaan. Olen esim. kuullut aikuisten kertovan, että he eivät tutustu työkavereihin eikä naapureihin ja harrastuksissa suhteet pidetään pinnallisina. Näillä ihmisillä sattui olemaan omat hyvät pitkäaikaiset ystävyssuhteet eivätkä he siksi ymmärtäneet tämän asenteen ongelmallisuutta, mutta jäin miettimään miten esimerkiksi uudelle paikkakunnalle muuttanut, tai maahanmuuttanut saa ystäviä, jos niitä ei voi saada työn, naapuruston tai harrastuksen kautta? Lapsetkin saa aikuisilta sen esimerkin, ettei ole omalla vastuulla tutustua yksin olevaan ja kutsua uutta ihmistä kylään. Samalla tämä on todella köyhdyttävää, kun ollaan tekemisissä vain samanlaisten ja omaan sisäpiiriin kuuluvien ihmisten kanssa. On rikastuttavaa tutustua erilaisiin ihmisiin eri taustoista, se myös vähentää ennakkoluuloja ja vastakkainasettelua.

Neljänneksi, keskustelussa nostettiin esiin, miten kova puhe ja empatian puute ei ole vain lasten keskuudessa näkyvä ilmiö, vaan aikuiset antavat siihen esimerkin. Somessa käytävä kova, tunteeton ja usein vihantäyteinen ”keskustelu” on todella vaarallista. Se ei jää someen vaan vaikuttaa koko yhteiskuntaan normalisoimalla vihaa. Se ei toki ole somen aiheuttamaa, some on vaan tuonut esiin ihmisten pahoinvointia ja normalisoinut sitä.

Normalisoimista tapahtuu myös siellä, missä pitäisi olla isoin kynnys vihapuheelle ja empatianpuuttelle: sitä normalisoidaan ja harrastetaan kaikilla politiikan tasoilla, kuntatasolta eduskuntaan ja ministeriöaitioon. Kuka voi oikeasti ihmetellä, että lapsi, jonka aivot ja impulssien säätely ei ole vielä edes kehittyneet, toteuttaa väkivaltaisen teon, kun samaan aikaan väkivaltapuhe on hyväksyttyä ministereiltä ja kansanedustajilta? Vihapuhe ei jää puheeksi, sillä normalisoidaan sellaista, minkä lopulta tarpeeksi huonosti voiva ihminen toteuttaa.

Lopuksi, oli virkistävää kuulla muultakin kuin politiikolta siitä, miten kaksinaamaista on voivotella tällaisista äärimmäisistä tapahtumista ja osoittaa niistä huolta, ja samalla leikata resursseista. On helppo osoittaa sormella vanhempia, kouluja tai itse lasta joka käyttäytyy väärin ja tuhoisasti, miettimättä miten itse vaikuttaa ongelmien syntyyn ja pahenemiseen. Kaikilla vanhemmilla ei ole resursseja auttaa omaa lasta, eikä ne aina riitä vaikka itsellä olisikin paljon voimavaroja. Opettajat eivät voi tehdä ihmeitä, kun luokkakoot on isoja ja luokilla paljon tukea tarvitsevia lapsia. Opettajat ei kulje lasten mukana koulupäivän ulkopuolella, eikä voi työnsä lisäksi tarjota vanhemmille ja perheille tukea. Se ei ole heidän tehtävänsä. Opettajat kuormittuvat itsekin, kun koulujen resursseista leikataan.

Kouluilta, sosiaalityöstä, nuorisopalveluista ja kaikista perheille ja lapsille tarjotusta avusta ei voi leikata, ilman että se näkyisi lisääntyneenä pahoinvointina. Leikkaamisen sijaan, olisi korkea aika tarttua olemassaolevaan tietoon ja tutkimukseen ja tarjota ENEMMÄN eikä vähemmän konaisvaltaista tukea perheille, lapsille ja nuorille.

Yhdenkään lapsen ei pitäisi jäädä niin yksin, että toteuttaa sellaisen teon, kuten Vantaalla tapahtui, eikä yhdenkään perheen jäädä niin vaille oikeanlaista tukea. Taloushuolien, työttömyyden, terveydenhoidon puutteen ja muiden leikkausten pahentamien ongelmien kuormittamat vanhemmat ovat usein hyvin kuormittuneitä, taloudellinen huoli ja sen luoma valtava stressi voi tuoda mukanaan terveydellisiä, mielenterveydellisiä ja ihmissuhdeongelmia. Norsunluutornista on helppo kauhistella ja itkeä, mutta leikkaukset pahentavat tilannetta radikaalisti. Tämä tapahtuma ei ollut yllätys kenellekään, joka on nähnyt läheltä lasten ja nuorten pahoinvointia, ja kaikki jotka sitä näkevät työnsä kautta tietää, että leikkaukset ei tee muuta kuin pahentaa ongelmaa.