Viime vuoden aikana olen saanut tehdä sijaisuuksia suomen kielen (ja mm. yhteiskuntaopin) opettajana maahanmuuttajille. Sanon saanut, koska lähes joka kerta sieltä lähtiessäni olen miettinyt, miten saan viettää aikaa ihanien ihmisten kanssa, ja mulle vielä maksetaan siitä! Olen opettanut kaiken ikäisiä ihmisiä kaikenlaisista taustoista eri puolilta maailmaa. Nyt kevätlukukauden lopulla heidän tarinansa ovat pyörineet paljon mielessäni, kun olemme puhuneet jatkosta, eli siitä, mitä he haluaisivat ja voivat tehdä ensi syksynä.

Kansanopiston suomen kielen ohjelmiin otetaan ensi syksynä lähes puolet vähemmän opiskelijoita, koska hallitus on leikannut myös kansanopistojen saamia tukia. Toisin sanoin, todella moni jää ilman paikkaa kotouttamisohjelman osana tarjottavista suomen kielen kursseilta. Valinnat siitä, ketä ryhmiin valitaan ovat vaikeita. Käytännössä pakon edessä nuorimmat maahanmuuttaneet tulevat saamaan paikan, koska heille se nähdään (kansantaloudellisesti) hyödyllisempänä. Vanhemmat kielen opiskelijat, joiden työllistymismahdollisuudet Suomessa ovat muutenkin huonommat jäävät ilman paikkaa. Työn saaminen ilman kielitaitoa on lähes mahdotonta. Jatko-opintoihin tai uudelleen kouluttautuminen on mahdotonta ilman riittävää kielitaitoa.

Toisin sanoin, hallituksen leikkaukset vähentävät maahanmuuttajien työllistymismahdollisuuksia ja vaikeuttavat kotoutumista. Sitten valitetaan, että ”mamut” ei mene töihin tai opi suomea. En voi edes kuvata miten raivostuttavalta ja epätoivoiselta tämä tuntuu.

Suomessa maahanmuuttajan on todella vaikea saada töitä.
Tänään opettamieni opiskelijoiden joukossa oli sairaanhoitaja-kätilö, useampi kielten opettaja, historian lehtori, sähköasentaja, akrobaatti, ja monia muita koulutettuja ihmisiä. Yhdellä oli todella monipuolinen työhistoria ja puhui sujuvasti 5 eurooppalaista kieltä, mutta hän ei ole saanut töitä edes s-marketista, aktiivisesta työnhausta huolimatta. Nyt he eivät saa edes haluamaansa suomen kielen opetusta, kiitos Suomen historian paskimman hallituksen.